Eilen illalla oli melkoisen vittumaiset fiilikset. Siitä voi lukea tarkemmin edellisestä postauksesta.

Voin nyt myös todeta, että en jäänyt valittamaan ja murehtimaan ja ahmimaan, vaan nyt sitten on laitettu pyörät pyörimään. Sekä äijän osalta että omalta osaltani. Fiilis on yhtä aikaa aika mahtava, olen tosiaan tehnyt asialle jotain, varannut aikaa, puhunut ns. alan ammattilaisille ja päättänyt, että hoidetaan hommat kuntoon. Toisaalta fiilis on oudon tyhjä ja järkeilevä. Päätin nimittäin samalla, että nyt sitten riittää minun osaltani, kannan tavarani ulos tästä kämpästä ja kyselin jo paikkoja, mihin roinani saattaisivat mahtua. Voipa käydä niinkin, että minä, joka normaalisti hamstraan tavaraa enkä raaski luopua mistään, taidan hakea jätesäkkejä nipullisen ja heittää roinat roskiin. Perkele.

Tänään on kuitenkin niin tiukka ilta-aikataulu, ettei ole mahdollisuutta toimia. Jätesäkkejä ehdin kuitenkin ostaa. Hyvässä lykyssä ehdin tänään myös uimaan ennen ilta-aikataulua, tosiaan, apinan raivolla kilometri rintaa ja saunaan, kyllä siinä helpottaa kiukku ja kaamos.

Onko tämä nyt sitä perinteistä suomalaisuutta sitten? Vuodesta toiseen sinnitellään sisun voimalla, mutta kun mitta tulee täyteen, se sitten sanan varsinaisessa merkityksessä suorastaan tulvii yli ja sitten kanssa tapahtuu enemmän kuin vähemmän.

Sivukommenttina mainittakoon, että enpä muista, koska viimeksi olisi sattunut suolistoon fyysisesti näin paljon, kuin eilen ja tänään. Tänään koiran kanssa kävely on jo rauhoittanut tilannetta, mutta loppuviikon syömisillä tuli tehtyä kyllä niin paljon hallaa itselle, että täytyy tässä muutama päivä syödä suolistoa rauhoittavia aineita, ennen kuin uskaltaa ruveta mehupaastolle. Palaan asiaan.

Edittiä: Tosiaan siskot, älkääpä suotta huolestuko, ruokapäiväkirjan pitäminen jatkuu edelleen ja tämä parisuhteettomuusangstauskin jää mahdollisimman vähäiseksi, mutta nyt oli pakko aueta tilanteesta, joka vaikutti myös tähän varsinaiseen asiaan eli itse laihduttamiseen ja liittyy tuohon ahmintahäiriöön yleensä.