Bulla heitti hyvän kommentin: "olet siis hiljan ollut normaalipainossasi, kerropa lihomishistoriasi". Joten tässä tulee... Saattaisi olla tylsää luettavaa, jos liiaksi lyhennän, toisaalta voi väsyä, kun näin pitkästi selitän. Mutta yritetään, "here goes nothing".

24-vuotiaana olin vielä elämäni kunnossa, painoin n.67kg, joka on tällaiselle 162.5cm pituuden omaavalle lievä ylipaino (BMI 25.37). Olin kuitenkin niin lihaksikas, että ylimääräistä rasvaa ei juurikaan ollut, pieni naisille kuuluva mahakumpu, jonka litistämisestä en ollut koskaan innostunut tai ylipäänsä kiinnostunut. Rinnat ottivat oman osansa rasvasta, C- ja D-kupin väliltä ja loput rasvat olivat todennäköisesti hyvinkin tasaisesti joka puolella kehoa.

Olin 25-vuotiaaksi asti koko elämäni aikalailla maaninen tapaus, tein vuodesta toiseen älyttömiä työtuntimääriä, jaksoin tehdä useampaa työtä päällekkäin, peräkkäin, opiskelu ei niinkään huvittanut aiheen ollessa epäkiinnostava, mutta yritin aina silloin tällöin käydä koulullakin kääntymässä.

Mutta... kokolailla samoihin aikoihin, kun täytin 25 vuotta, elämä olikin ykskaks aivan päälaellaan, paskaa tuntui satavan niskaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä paskaa edusti mm. se, että opiskelu meni sillä hetkellä totaalisesti penkin alle syystä, että lopputyöpaikassani oli organisaatiomuutos käynnissä, enkä päässyt tekemään asiaankuuluvaa tutkimustyötä lopputyötäni varten. Soitto soiton jälkeen jokainen siirsi vastuuta eteenpäin ja kun lopulta sain sovittua palaverin ehkä 11.:nnen henkilön kanssa kuukauden päähän, tuli viikkoa ennen palaveria puhelu, että sekin on peruttu, tyyppi oli katkonut jalkansa. Eli samalla kun lopputyön tekeminen kävi mahdottomaksi, kieltäydyin jatkamasta työsopimusta. Nyt oli siis opiskelun lisäksi ongelma työn puutteen takia.

Luonnollisesti menossa oli paljon muutakin. Tuntui, kuin seinät olisivat kaatuneet päälle. Päin helvettiä menevä opiskelu, päin helvettiä mennyt työ, tottakai siihen päälle seuraavat rahaongelmat, auto levisi, mistä rahat korjata? Ja ilman autoa en voinut myöskään tehdä iltatöitä, joihin olisi päässyt vain autolla. Sitten tuli seuraava järkytys: olin raskaana! Olimme kyllä miesystävän kanssa ihan "aikuisia" iältämme, mutta minulla oli jo lähes 10 vuoden kokemus seurustelusta, hänelle minä olin ensimmäinen. Ei todellakaan helppo tilanne. En kuitenkaan muista, että olisin koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin, kun olin sulatellut raskaustietoa viikon ja tajunnut yhtäkkiä, että näinhän sen pitää olla. Siitä hetkestä alkoi mielessä "onnellinen odotus" ja onnellinen oli olotilakin.

Ehkä viikkoa ennen 25-vuotissyntymäpäivääni, menetin syntymättömän esikoiseni. Sikiö oli ehkä 10-viikkoinen. Se oli ikään kuin viimeinen pisara "sen kaiken muun paskan" lisäksi. Ja kun kävin 25-vuotispäivänäni isovanhempien luona, arvatkaa mitä isoisäni sanoi? "Onnittelisin muuten syntymäpäivästä, mutta eihän sua voi onnitella. Olet jo noin vanha, etkä ole saanut elämässäs yhtään mitään aikaan." Arvatkaapa, tuliko hyvä mieli?

Tässä vaiheessa mieli ja muisti tekee tepposet, enkä muista seuraavasta puolesta vuodesta oikeastaan yhtään mitään. Hämärä mielikuva on siitä, että jäin sänkyyn makaamaan. Ja itkemään. Ehkä kuukauden makaamisen jälkeen kävin sairaalassa kontrollissa, ilman miestä. Olin jäänyt surussani ja järkytyksessäni täysin yksin. Mies painoi töitä vuorotta ja sulkeutui. Häntä ei sinänsä tuntunut niinkään järkyttävän lapsen menetys, kuin se että ennen niin iloinen, avoin ja seurallinen sekä ystävällinen rakas olikin nyt kuin zombi. Sairaalan lääkäri reagoi tilanteeseen lähettämällä terveyskeskuslääkärille jatkoon ja jompi kumpi määräsi masennuslääkkeet.

Muistelen, että ensin söin yhtä annosta päivässä. Muutaman, ehkä kolmen viikon kuluttua, huomasin jonkunlaista vaikutusta ja olo oli hetken ikäänkuin hiukan helpompi. Tätä suvantovaihetta kesti ehkä viikon pari, jonka jälkeen tapahtui romahdus. Lääkäri tuplasi annoksen. Arviolta 2-3 viikon kuluttua olo parani hieman ja tuli muutamia viikkoja kestävä suvantovaihe. Ja jälleen romahdus. Lääkitys vielä triplattiin.

Samoihin aikoihin sain kuin ihmeen kaupalla hankittua itselleni lopputyöpaikan. En vieläkään käsitä miten se on mahdollista, en pysty muistamaan kuinka tai mitä kautta se työpaikka löytyi. Kai sitä ihminen pyrkii sitten jopa vaikeasti sairastuneena tavalla tai toisella jatkamaan elämäänsä, mutta muistikuvia siitä ei ole. Samalla tuli sellainen olo, että pää jotenkin selveni, aivan kuin kuukausia kestänyt sumu olisi vihdoin alkanut hälvetä pään ympäriltä. Päättelin itsekseni, että työ on parasta terapiaa ja ilmoitin lääkärille lopettavani masennuslääkkeiden syömisen.

Olin käynyt myös yhden kerran psykologilla, jutellut niitä ja näitä ja ilmoitin hänellekin, että jätetään tähän yhteen kertaan, sain työtä ja olo on parempi. En oikein osannut olla psykologin vastaanotolla, olisin kaivannut interaktiivisempaa asioiden käsittelytapaa ja sekin oli yksi syy, miksi jätin sen homman samantien. Jälkeenpäin ajateltuna se oli vikatikki, mutta ei sitä sairaassa päässä osaa suhteuttaa asioita mitenkään järkevästi. Sitäpaitsi Suomen maassa tuntuu olevan valheellinen käsitys, että jos ihminen pystyy tekemään töitä, hänessä ei voi olla kovinkaan pahaa "vikaa" tai masennus ei voi olla "kovinkaan paha".

Masennuksen aikana ensin lihoin (todennäköisesti äkillisen liikkumattomuuden takia) ehkä 71-kiloiseksi "pahimmillaan" ja sitten laihduin 64-kiloiseksi. Sitten tuli ero miehen kanssa. Olo oli huono jo ennestään, joten turvauduin samoihin "pahanolonpoistokeinoihin" kuin peruskouluikäisenä: viiltelyyn. Ranteen ja käsivarren sisäpuolella näkyy edelleen ainakin kolme pitkittäistä arpea ja ulkopuolella useampia poikittaisia. Sitä on vaikea selittää toiselle, miksi teki niin. Ymmärtäisiköhän sitä, jos sanoisi, että sisäpuolella on niin paha olo, että toivoo sen valuvan veren mukana ulos? Sisäinen tuska on niin suuri, että sitä toivoo, että osa siitä siirtyisi siihen ulkoiseen tuskaan itsensä satuttamisen myötä.

Joka tapauksessa, koin, ettei masennuslääkkeistä ollut ollut minulle aikaisemminkaan hyötyä, joten vaikka suostuin aloittamaan niiden syömisen uudestaan, en tuntenut saavani niistä mitään apua. Jonkun ajan kuluttua jätin jälleen lääkkeet pois. Samoihin aikoihin aloin tukeutua syömiseen, ahmimiseen, ahdistuksen lamauttajana. On vaikea olla henkisesti ahdistunut, kun suu käy ja maha on niin täynnä, että väsyttää. Tällöin en vielä saanut ahmimisen jälkeen ahdistuskohtausta itse ahmimisen takia, koska olin hoikassa kunnossa ja kaikki mitä söin, kului pois. Näin siis muutaman vuoden ajan ja paino pysyi samana.

Huomasin 29-vuotiaana, että painoa olikin, aivan kuin yhtäkkiä, tullut ehkä 15 kiloa lisää. Olin viimeisten vuoden parin aikana yrittänyt saada itseni ruoskittua hoitamaan koulu loppuun. Aina kun ajatuskin kesken jääneestä koulusta nousi mieleen, tuli ahdistus ja sitten taas syötiin. Paino itsessään ei kuitenkaan huolettanut, kuvioissa oli jo tämä uusi mies, eikä hän koskaan huomautellut, eikä vieläkään huomauttele tai muutenkaan anna edes puolella ajatuksella ymmärtää, että häntä millään tavalla häiritsisi painoni.

Samaan aikaan tuli ajankohtaiseksi ottaa yhteyttä kouluun ja sopia töistä opettajien kanssa, että saisin loput kurssit suoritettua ja tutkinnon itselleni. Sain vuoden lisäaikaa. Tämän stressaavan vuoden aikana lihoin vielä 10 kiloa lisää. Hoin itselleni jatkuvasti, että ei haittaa ei haittaa, nyt täytyy keskittyä kouluun, sitten vasta murehditaan painoa.

Valmistuessani, viimeisen stressivuoden jälkeen, painoin siis 90 kiloa ja täytin 30 vuotta. 3 mainitsemisen arvoista asiaa. Seuraavien muutaman viikon aikana paino tippui 5 kiloa, samalla kun sain huimauskohtauksia. Stressi oli nimittäin paria kuukautta aikaisemmin nostanut verenpaineeni yllättäen n.130/90 -lukemiin (kyllä, myös yläpaine oli koholla, normaali verenpaineeni on ollut 120/60-70 luokkaa) ja valmistumisen myötä verenpaine suorastaan romahti. Sain siis omakohtaisesti tuta, millaisia reaktioita stressi, kuin myös sen häviäminen, elimistöön aiheuttaa. Paineet olivat tasolla 125/72 ja tämä alapaineen voimakas ja nopea putoaminen aiheutti huimauskohtaukset. Samalla olin päivätyössä, yöt tuli vihdoin nukuttua hyvin ja elämä oli säännöllistä. Oletettavasti tämän takia hävisivät ykskaks ne 5 kiloa.

Erehdyin kuitenkin torjumaan päivätyöstä annetun jatkotyötarjouksen ja menin erääseen toiseen työpaikkaan, jossa olin ennenkin ollut ja jossa oli parempi palkka. Valitettavasti myös epäsäännöllisemmät työajat, erittäin stressaava esimies ja organisaatiomuutoksen myötä sulkeutunut ja ahdistunut työilmapiiri. Itsestään hävinneet 5 kiloa tulivat samantien takaisin ja stressin myötä muutama vielä siihen lisäksi. Kaikki vuoden aikana tehdyt laihdutusyritykset osoittautuivat tuloksettomiksi.

Siitä päästänkin siis tähän päivään. Olen nyt ollut jonkun aikaa työttömänä (työllistän itseäni aina silloin tällöin pienillä iltahommilla, mutta päivätyötä siis ei ole) ja tilanne on tämä. Vuoden, kohta puolitoista, olen ollut tässä 90 kilon painossa. Koulu aiheutti suurta ahdistusta ja masennusta sekä stressiä ja kun siitä pääsin eroon, alkoi tuntua, että ehkä elämä vielä voittaa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen siihenkin, ettei tarvitse olla stressaavassa työssä, joka omalta osaltaan lisäsi kiloja.

Tuntuu siltä, että yläpää on nyt sen verran tervehtynyt, etten enää saa ahmimiskohtauksia, kun yritän laihduttamista, enkä muutenkaan enää niinkään murehdi sukulaisten sanomisia ja mölähdyksiä, enkä koe minkäänlaista syyllisyyttä työttömyydestäni. Olen viimeksi ollut liiton päivärahoilla syksyllä '95 muutaman kuukauden, joten minusta tuntuu oikeasti siltä, että olen nyt ansainnut pitkästä aikaa pienen "palkallisen loman". Suunnittelen lisäopiskeluja, tällä kertaa aiheesta, joka oikeasti kiinnostaa ja jonka päätän minä, eikä kukaan sukulaiseni minun puolestani. Maksan asuntolainaa, joten jatko-opiskelut vaativat tietyiltä osin tarkkaa suunnittelua taloudellisen puolen turvaamiseksi.

Sitten tullaankin kysymykseen, miksi laihdutan? Meille tuputetaan jatkuvasti käsitystä, kuinka lihavat ihmiset muka syövät terveydenhuoltoon tarkoitettuja rahoja blaablaa. Tämähän ei pidä paikkaansa, laihat ovat täsmälleen yhtä sairaita kuin lihavatkin, sairaudet vain ovat eri sorttisia eri painoluokissa. Itseltäni on otettu kaikki mahdolliset veriarvot ja kolesterolikin on pilkottu. Millä hyvänsä mittarilla olen täydellisen terve eikä mikään veriarvoissa tai muussakaan kieli ylipainosta tai sen haitoista. Ainoa mittari, jolla voi todeta, että kaikki ei ole kunnossa, on vaaka/BMI. Miestäkään ei haittaa runsauteni pätkääkään, miksi siis vaivaudun?

Siksi, että:
a) sopivia rintaliivejä ei löydä halpiskaupoista, ellei tyydy urheilurintsikoihin, joilla puskurit sitten pysyvät ojennuksessa; ei kiinnosta mennä mihinkään kalliiseen naisten alusvaatekauppaan, missä rintsikoista saisi maksaa itsensä kipeäksi ja malleja saati värejä ei todellakaan löydy. Paitsi niitä mummopuuteriolkainkammotuksia. Ei millään pahalla mummoja kohtaan.
b) sopivia, hyvännäköisiä ja kivanvärisiä vaatteita ei voi mennä ostamaan tuosta vaan alerekistä, kaikki vaatteet ovat vääränmallisia tai kinnaavat tavalla tai toisella rintojen, hartioiden, vyötärön tai lantion kohdalta. En ole koskaan ollut mikään vaatefriikki, mutta nyt se vaatteiden ostelu on jo nollassa. Tyylikkäät XL-vaatteet nimittäin maksavat hunajaa. Ei ole varaa.
c) muistan vieläkin, miltä tuntuu olla normaalipainoinen ja normaalin kokoinen. Itse asiassa kuvittelen edelleen olevani normaalikokoinen, katson kaupassa housuja, että "hei, noi vois sopia mulle" ja sitten kun yritän vetää niitä jalkaan sovituskopissa, eiväthän ne nouse polvia ylemmäs. Ensin tulee hämmennys, onko näissä normaalia pienempi koko ja sitten vasta ymmärrys, mähän olenkin ties kuinka monta numeroa isompi nykyään. Tylsää.
d) peilikuva näyttää omituiselta. Sillä tyypillä, joka sieltä takaisin vilkuilee, on hassu turbomaha, joku makkara selässäkin ja poskien alla läskiä. En se ole minä.

En laihduta näistä syistä:
a) terveys.
b) miesten huomio.

Joo-o, uskokaa tai älkää, mutta miehet jaksaa aina vaan lähestyä meikäläistä. Vaikka jätän meikkaamatta (en viitsi meikata, koska töissä tuppaa hikoamaan kuitenkin, jonka jälkeen meikki on mennyttä) ja tukan laittamatta (ponnari on niin paljon helpompi ja pysyvätpähän hiukset pois silmiltä), puen päälleni vaikkapa verkkarit tai maastohousut sekä lenkkarit tai släpärit, pidän päällä normaalia t-paitaa tyköistuvan sijasta ja "olen vaan oma rähjäinen itseni", niin silti niitä ehdotuksia tulee. Mielestäni ihan yhtä paljon, kuin silloin hoikkanakin. Vinkkejä torjuntaan: miehet yleensä innostuvat, jos sanoo, että mulla on jo yks, en tartte toista. Siitä alkaa "niin mutta mä voisin olla paljon parempi kuin se sun nykyinen" -höpinä. Kannattaa ennemmin sanoa, että koira odottaa kotona käpälät ristissä, täytyy lähteä ulkoiluttaan. Tai loiventaa, että kiitos tarjouksesta, mutta mun mies ei varmaan olis mielissään. Miesten itsetunnolle jyrkkä kieltäytyminen tuntuu käyvän pahasti, siksi olen opetellut muutamia loivennettuja versioita. Mutta se siitä aiheesta =D

Jos haluat jättää kommenttia, tämä sama teksti löytyy myös blogipostauksena. Laitoin tämän omaksi sivukseen, jotta mahdollisesti myöhemmin löpinöitäni lukevat löytävät historiani koluamatta kaikkia ruokahöpinöitä lävitse. Tämän kirjoittamiseen meni 2.5tuntia, huhhuh.