Siis ei helvetti. Olin alunperin ajatellut, etten kirjoittele tänne mitään liian henkilökohtaiseksi menevää (eikö laihduttaminenkin ole aika henkilökohtaista?), mutta nyt on kotona perhehelvetti päällä ja mä EN JAKSA TÄTÄ ENÄÄ. Eli hyvin suurella todennäköisyydellä tämä postaus häipyy tästä, kun saan vähän purettua näitä höyryjä, mutta nyt tuntuu siltä, että on ihan pakko vaan avautua.

Äijä on kännissä ja haastaa riitaa. Syyksi kelpaa ihan mikä hyvänsä, pääpointti on se, että minä olen syypää kaikkeen mahdolliseen. Siis lähtien JFK:n murhasta pankkikriisin kautta kolmannen maailman nälänhätään. Ymmärrättekö? Mä olen kyllä ihan omanlaatuiseni ihminen, enkä varmasti siitä helpoimmasta päästä, mutta riitelemistä mä vihaan yli kaiken ja pyrin välttämään tappelutilanteita mahdollisimman pitkälle. Puolustan aina niitä ns. pienempiä ja heikompia ja omistakin oikeuksistani pidän kiinni, mutta tyhjänpäiväinen riitely ei käy mun luonnolle.

Mitä siitä siis seuraa? Se, että mä pakenen tilannetta AHMIMISEEN. Mulla on paha olo jo ennestään, suolistoon sattuu (siis ihan fyysisesti pistelee ja tekee kipeää, kun olen syönyt todella huonosti), mutta silti mun täytyy nyt sit ahmia. Syön syömästä päästyäni. Tukehdutan kaikki sanat ja vastalauseet kurkkuuni ahtamalla sinne lisää syötävää. Räyh. Ja röyh. Ajatuskin syömisestä aiheuttaa taas kipua alavatsaan.

Ja että mua vituttaa. Just tällä hetkellä tuntuu siltä, että pää räjähtää. Just tällä hetkellä tuntuu siltä, että vittu tää koko elämä on niin perseestä ja helvetin syvältä. Niin syvältä, että sinne ei jumalauta aurinko paista sataan vuoteen. Joten, sipsipussi takaisin kouraan, kermaviiliä on kaks purkkia naaman alla, ahmiminen voi jatkua. Ja huomenna, kävi miten kävi, jotain radikaalia muutosta tähän elämään on pakko tehdä. Näin EI VOI JATKUA.

AHDISTUS.

ps. Kannattaa lukea tämän tekstin jälkeen, mitä sitten tapahtui.