Tämä on tällainen "jatkokertomus", kannattaa vilkaista viimeisimmät toilailut tuolta postauksen alaosasta...

Keskiviikkona klo 21:00 Siis... Mulle on tässä muutamina viime viikkoina 'jankutettu', että "älä stressaa, älä stressaa, hyvin se menee". Ja mä olen kommentoinut lähes tuskastuneena, että "häh, enhän mä stressaa, no hätä". Töissä ollut kiirettä, mutten ole kokenut sitä ollenkaan liian kiireiseksi, enkä ole mielestäni ollut stressaantunut, en ole tuntenut ärsytystä, ahdistusta tai muitakaan 'normaaleja stressin merkkejä'.

Tosin voisin sanoa, että aikaisemminkaan en ole tunnistanut stressin oireita, mutta jos nyt pitäisi sanoa, olenko stressaantunut vai en, niin väitän edelleen, että en todellakaan! Pidän tämänhetkisestä työstäni aivan käsittämättömän paljon. Ja harrastukseni, vaikka onkin suuresti aikaavievä ja tosiasia on, että kotona ei jää aikaa kuin hädin tuskin käyttää piski pihalla ja painella sitten taas nukkumaan, niin silti, en koe olevani stressaantunut.

Mutta... Mitä teinkään eilen illalla? Join sitten vielä pari siideriä, söin tonnikalaperunasosemuusia, vaikka siinä on vähän laktoosiakin ja mussutin vielä jotain muutakin, mitä en edes muista. Ja tänään? Menin aamulla aikaisin (sianpieremän aikaan) töihin, töistä ajoin suoraan harrastukseen ja sieltä kotiin, riisumatta vaatteita kaappasin koirat pihalle ja nyt vedän happea ja odotan pääseväni pikaisesti saunaan.

Ja se mutta tulee siinä, että siinä välissä, kun lähdin harrastuksesta ja tulin kotiin, ehdin käymään kaupassa ja ostin sitten sipsiä, naksuja, kermaviiliä, 4 (siis NELJÄ!) suklaarasiaa (jotka toivottavasti pakkaan kummilapsien joululahjapaketteihin...) sekä muutaman siiderin... ETTÄ HÄH? Herää kysymys, olenko mä sittenkin stressaantunut? Syömishäiriöisellä ihmisellä tämä erilaisten elimistön tilojen tunnistaminen ei ole ihan niin helppoa. Mutta ainakin tämä hämmentävä hinku päästä ahmimaan, hotkimaan ja täyttämään itsensä kaikenlaisella hiilaripitoisella kielisi sen stressin puolesta.

---------
Keskiviikkona klo 22:00 Tulin juuri saunasta, jossa luonnollisesti käytin hyväkseni kaakeliakustiikkaa ja lauloin sydämeni kyllyydestä (kiva kaiku). Ja pohdin tietenkin sitä stressijuttua, mutta en kyllä päässyt siitä surullisenkuuluisasta puusta kovinkaan pitkälle. Mietin kyllä, että periaatteessa stressiä ei pitäisi olla, raha-asiat ovat kunnossa (itse teen töitä puoli-ilmaiseksi, mutta työ on psyykkisesti todella palkitsevaa ja miehellä on sitten se parempipalkkainen jopi ja hän kyllä auttelee rahallisesti, jos vihjaan puolella sanallakaan siihen suuntaan), tunnen elämäni olevan kaikinpuolin raiteillaan, työ on mukavaa, rakastan harrastustani, rakastan eläimiäni (ja miestäni), eikä elämässä tunnu olevan mitään eriskummallisen mutkikasta eikä ahdistavaa.

Mutta jos kuitenkin? Työ on kuitenkin aika kiireistä ja vaativaa, jatkuvasti on jaksettava painaa eteenpäin, lepotaukoja ei tunneta, joka päivä on oltava uudet kujeet ja itse pitäisi pystyä jatkuvasti vastaamaan lukuisiin kysymyksiin, vähintäänkin hyvin, mieluiten täydellisesti ja tyhjentävästi. Olen sentään rehellinen ja jos tulee kysymys, johon en tiedä vastausta, sanon suoraan, etten tiedä.

Joka tapauksessa, onko minulla siis stressiä vai ei? Mistä johtuvat nämä viimeaikaiset ahmimisinnostukset? Entä jos, mulla on jotain alitajuisia suorituspaineita, joita en itsekään tiedosta ja stressaan niiden takia alitajuisesti, enkä edes itse tajua sitä? Ainoa asia, joka sen paljastaa, on käyttäytyminen. Tai mitäs jos alitajuisesti kapinoin laihduttamista vastaan? Pöljää, mutta rasittavaa. Yksi suurimmista syistä, stressin aiheuttajana siis, epäilisin kuitenkin olevan sen, etten ehdi liikkua. Jos siis poden stressiä... Haluaisin liikkua, mutta jatkuvasti törmään ajanpuutteeseen. Pyh, pah ja pöh.

Tiedättekö, joskus sitä toivoo, että voisi vain leikata päänsä irti, jos se lopettaisi ahmimisen. Huoh.

---------
Torstaina klo 16:00 Hyviä ajattelemisen aiheita olen saanut kommentteina, kiitos niistä. Täytyy suoraan sanoa, että olen ennenkin miettinyt eräitä lapsena tapahtuneita asioita, joista uskon alitajuisesti, mutta kuitenkin suoranaisesti, johtuvan sen, etten alitajuisesti _halua_ laihtua. Se liittyy pienuuteen ja koskemattomuuteen. En halua kuvailla tarkemmin, mutta jokainen varmaan ymmärtää sen, että jos kokee olevansa pienikokoisuutensa takia vähemmän koskematon ja havaitsee, että ollessaan isompikokoinen, on "voittamaton, koskematon ja hallitseva", on kieltämättä houkuttelevaa pysyä isompikokoisena.

Monesti tulee mieleen, että "hahhah, meikäläistä ei kukaan todellakaan heivaa jaloiltani kovin helposti, jos joku 'rupee mulle', niin mulla on poweria vaikka tuupata vastustaja nurin ja istua päälle ja se on voitto kotiin". Ja kun ajattelen, että olisin 20-30 kiloa hoikempi, niin miten ihmeessä mä pärjään fyysisesti, vaikka pääsisinkin samaan lihaskuntoon, kuin missä olin vielä 5-12 vuotta sitten? Okei, pärjäsin 67-kiloisena erinomaisesti, mutta silti takaraivossa naputtaa, mitäs jos musta tuleekin sitten "kevyenä keijukaisena heittopussi"? Auttaiskohan hypnoosi uskomaan, että en tule enää koskaan tarvitsemaan fyysistä voimaa koskemattomuuteni varmistamiseen?

---------
Sunnuntaina klo 20:00 Viimeisimpiä kuulumisia ovat, että perjantaiyönä iltatöiden jälkeen päätin käydä baarissa "yhdellä", ottamassa unijuomaa. Long Island Ice Tea sekä 1 siideri yleensä takaavat, että uni tulee hyvin. Kuinka kävi? Ensimmäisen LIIT:n ja sidun jälkeen olo oli hiukan huuruinen, muttei tarpeeksi uninen. Jälkeenpäin ajateltuna sitä älyää, että oli oikeasti niin väsynyt, ettei taaskaan erottanut elimistönsä tilaa. Eli tämä kuuluisa "olis pitänyt kokemuksen perusteella luottaa siihen, että 1+1 toimii ja kömpiä ne muutama kymmenen metriä baarista kotiin, peiton alle ja nukkumaan.

No mutta juu, tämä Alma-täti pähkäili, että ei, minä en näköjään ole väsynyt, otetaanpa toinen LIIT sekä siideri... *huokaus* Alma-täti päätti ottaa vielä kolmannenkin LIIT:n ennen kuin luovutti ja lähti nukkumaan. Loppujen lopuksi tuli siis muutaman tunnin aikana juotua noin kossupullollisen verran alkoholia. Lauantaina oli sitten pieniä krapulan oireitakin, en edes muista koska viimeksi sellaisia olisi ollut. Eipä tullut oksennettua eikä mitään muutakaan "lastentauteja", mutta nukuin koko päivän.

Pitäisikö nyt jo myöntää, että okei, stressiä taitaa olla ilmassa? Hatuttaa.